Vastaan heti otsikon kysymykseen:ei! Tätä jouduin taas kerran miettimään äskeisellä lenkillä Rositan kanssa.
Taustaksi: olen omistanut koiria yli 40 vuoden ajan, ja kun niitä on ollut yhtä aikaa enimmillään neljä ja vielä viides siskon luona "vanhainkodissa", koira jois toinenkin on tullut omistettua ja lenkki poikineen koirien kanssa tallattua. Parinkymmenen vuoden ajan minusta oli enimmäkseen hauska jutella tuntemattomienkin kanssa, puhumattakaan naapuruston vakkareista, joista saatoin vuosien ajan tietää koiran tai koirien nimet, mutta en omistajan nimeä! Kolmannella vuosikymmenellä aloin kyllästyä lässytykseen. Joillakin ihmisillä, kuten ensikertalaisilla pennun omistajilla, saattoi kuitenkin olla kysyttävää, ja heitä toki vielä opastin, jos siihen kykenin.
Neljännellä vuosikymmenellä alkoi tulla mitta täyteen, ja kun muutin toiselle puolelle kaupunkia, ajattelin että muutanpa samalla myös lenkkikäytäntöjä: lähtökohtaisesti haluan lampsia rauhassa ja vähintään päättää itse, kenen kanssa pysähdyn jutustelemaan. Selvin poikkeus pääsäännöstä ovat lapset. Jos he tyypilliseen tapaansa kysyvät, saako Rositaa silittää, niin aina saa. Rositallahan ei ole lainkaan kokemusta pikkulapsista, mutta se ei pelkää lapsia tai suhtaudu heihin vihamielisesti. Sen asennetta voisi kuvata lähinnä välinpitämättömäksi. Usein annankin lapselle namin (kalkkunaherkku), jonka hän voi ojentaa Rositalle. Siitä kehkeytyy jonkinlainen kiinnostus ja kontakti.
Jos tyystin väistelisin muita koirakkoja, se tarkoittaisi, ettei Rositakaan saisi tilaisuutta moikata ketään. Se ei olisi Rositaa kohtaan reilua, joten kyllä, sen verran olen joustanut, että Rositalla on kourallinen hyvänpäiväntuttuja.
Mutta sitten ovat ne, jotka torppaan tai ainakin yritän. Kyseessä on joku täysin vieras, josta kuitenkin huomaan, että hän haluaa tuppautua seuraan: kiirehtii tai hidastelee ja jää odottelemaan, muuttaa reittiään vaikka oikaisemalla ja katsoo minuun. Jos olen sitä mieltä, että kiitos mutta ei kiitos, yritän aina viestiä kantani ruumiinkielellä. Jos se ei mene perille, saatan olla hiukka lyhytsanainen. Ja joskus, ikävä kyllä, olen tyly kuten äskeisellä lenkillä. Huomasin jo matkan päästä, että mies koirineen yritti osua puistokäytävien risteykseen yhtä aikaa kanssani. Väistin käytävältä kentälle. Mies kiiruhti perään ja päästi fleksissä olevan koiransa Rositan luo ja avasi keskustelun tavanomaisella tämä on ihan kiltti jne. Kuuntelin hetkisen ja sanoin sitten, että haluan kävellä rauhassa. Tyyppi loukkaantui ja alkoi jankata jotain, mutta lähti sitten menemään. Huoh!
Useimmiten nämä seuraan tuppautujat ovat ikääntyneitä. Ymmärrän, että he kaipaavat juttuseuraa ja pitävät minua, itsekin ikääntynyttä, sopivana kohteena. Kerran kävi aika liikuttavasti. Vastaan tuli vanha mies suuren berniuroksen kanssa. Bernithän ovat yleensä leppoisia, mutta ajattelin, että mistäpä tiedän tämän yksilön luonteen eikä heiveröinen mies mahtaisi koiralleen mitään, jos se ei olisi hanskassa. Mies kuitenkin huhuili jo metrien päästä, no, niinpä tietenkin: Tämä on ihan kiltti! Tällä kertaa pysähdyin, ja juttelimme tovin. Kun lähdin jatkamaan matkaa, mies sanoi, että kiitos kun sain jutella kanssasi! Se oli pysäyttävää ja sydäntäsärkevää.
Ajattelen toki, että nämä ikäihmiset ansaitsisivat rahtusen huomiota ja seuranpitoa, mutta en vaan jaksa, valitettavasti. Tai viitsi. Tai halua tai jotain.
]]>
